Syksyllä 1980 rupesimme pikkuhiljaa Mikaelin kanssa katsomaan yhteistä kotia ja löysimmekin vanhan ”kalastajatorpan” nimeltä HAGELUND. Kaupat lyötiin lukkoon ja muutto oli edessä, taloon jossa ei ollut lainkaan mukavuuksia, mutta pieni vanha navetta, ulkohuussi, oma kaivo ja pari hehtaaria peltoa. Ihana paikka jota vieläkin usein kaipauksella muistelen!
Mikael innostui myös hevosista ja ennenpitkää hän tietenkin halusi ikioman hevosen. Järvenperästä sitten haettiin suomenhevostamma HOPPU. Jos olisin saanut päättää, niin kauppoja ei olisi lyöty lukkoon, sen verran kurjan näköinen otus oli kyseessä ja ostopäätökseen kyllä vaikutti enemmän sääli kuin järki. Hoppu oli astutettu oriilla Aro-Manu, joten tästä se kasvatustoiminta todellisuudessa sai alkunsa.


Ja taas kasvoi nälkä syödessä. Oli toinenkin rotu, connemarojen lisäksi, josta aina olin haaveillut... SHETLANNINPONI... Ja niitähän toi maahan Kotimäen Ponitalli!
Vuosi oli 1981. Kirsi, jonka kanssa olin vuosien varrella ystävystynyt, soitteli eräänä kauniina kesäpäivänä, kertoakseen että ”nyt tulee Ruotsista lasti shettiksiä, tulkaa heti aamusta niin ehditte valita ensimmäisenä.” No, meitähän ei tarvinnut kauaa ylipuhua, joten ei kuin menoksi.
Kotimäellä oli lasti vasta tullut ja pellolla juoksi iso lauma shettiksiä. Olimme päättäneet, että yksi musta aikuinen tamma on se mitä haluamme. Mutta mikä tuolla kirmailikaan... Pieni teräksenharmaa vuotikas ja sen rinnalla vitivalkoinen isompi otus... Niinpä... Näin voi käydä... Misty ja Dusty (ex Brima) astuivat elämäämme!
Näihin kahteen oli muutkin iskeneet silmänsä, mutta kun sain villikot otettua kiinni, en enää irti päästänyt ja tammat matkustivat Korpposeen saman tien. Näin olimmekin kahden shettistamman onnellisia omistajia ja Misty oli myös tiinenä oriista Brimo.


Keväällä 1982 olimme iloisissa odotuksen tunnelmissa, Misty, Hoppu ja myöskin minä itse. Toukokuussa Misty varsoi tammavarsan ja kaikki vaikutti hyvältä, mutta seuraavana aamuna varsa löytyi karsinasta kuolleena. Muistan vielä elävästi miten minä, viimeisilläni raskaana, kannoin kuolleen varsan pihalle ja siinä ruohikossa istuin itkien kun Misty otti jäähyväisiä varsastaan. 3.6 syntyi tyttäremme Mikaelina eli Lina. Tällä kertaa kaikki meni täydellisesti! 27.7 varsoi Hoppu orivarsan Manun-Tähti, jonka kasvattajaksi merkittiin Mikael Lagström.


Olin usein puhunut Mikaelille connemara-haaveistani ja kun tätä rotua ei Suomeen kukaan tuonnut, totesimme loppujen lopuksi että kai se oli sitten lähdettävä itse hakemaan, jos sellaisen halusi. Vuosi oli 1983, kun otin yhteyttä Madeleine Bergiukseen, (nyk. Beckman) Ruotsin Connemarayhdistyksen silloiseen sihteeriin, jolta sain useamman kasvattajan yhteystiedot ja kevättalvella -83 lähdimme ensimmäiselle poninostomatkalle Ruotsiin. Kantava siitostamma oli haussa. Lina pääsi tietenkin mukaan ensimmäiselle pitemmälle hevosmatkalleen, alle vuoden ikäisenä. Kotimaan hevosmatkustelussa Lina olikin jo konkari, ensimmäistä kertaa mukana Ypäjällä jo 7 viikon ikäisenä. Tästäköhän juontaa Linan innostus hevosmatkailuun, lapinmatkan siemen ehkä kylvettiin jo tällöin.

Aikaa on jo kulunut niin paljon etten enää edes muista missä kaikissa siittoloissa kierrettiin, useita niitä oli, mutta viimeinen paikka oli Gisela Helinin Hagens-siittola. Gisela esitteli meille, saksalaisella tehokkuudella, myytävänä olevia tammojaan ja Hagens Egina voitti sydämemme saman tien. Siinä tallilla ollessamme, Gisela vei meidät erään karsinan luo, avasi oven ja totesi: ”Tehän tarvitsette myös siitos-oriin joten tässä on Millfields Ensign, jonka voin teille liisata pariksi vuodeksi.” Mikael oli todella innostunut – minä en niinkään – muistissa vielä Suursuon siitosoriit, joita ei kukaan muu voinut/saanut käsitellä kuin Arvo Mäkelä itse.
No ei siinä muu auttanut kuin reissu kotiin ja ori-aitausta suunnittelemaan. Minulla taas muistissa ne Suursuon oriit ja laitoin Mikaelin rakentamaan sellaisen tarhan, että siinä olisi norsukin pysynyt. Ruotsinvieraat nauroivat katketakseen, kun myöhemmin käydessään näkivät tämän tekeleen.
Niin, Mille kyllä muutti käsitykseni oreista ja oriinpidosta ja hyvä niin. Jos käsiini olisi tullut joku hurjempi yksilö, olisi taas historian kulku ehkä muuttunut.

Nyt oli kaikki toiveet toteutettu... No, aasi oli vielä toivelistalla... Mutta sen toiveen toteuttamisesta tässä tarinassa myöhemmin.
Myöhemmin samana vuonna Egina varsoi Värnbergs Orionista tammavarsan Hagelunds Adeline. Pipsakin oli edellisenä kesänä astutettu Silver Dreamillä ja sekin varsoi tammavarsan Hagelunds Alma-Lea.

HAGELUNDIN ENSIMMÄINEN, ELI A-VUOSIKERTA, OLI NÄHNYT PÄIVÄNVALON.

Siitä se lähti... Kasvatustoiminta Hagelunds kasvattaajanimellä. Uskomatonta että siitä, tätä kirjoittaessa, on kulunut jo 28 vuotta.

Tammikuussa -84 syntyi toinen tyttäremme, Magdalena eli Manta!

Millen ja Eginan maahantuonnin myötä saimme kontakteja myös muihin connemaroista kiinnostuneihin ihmisiin Suomessa ja kesällä 1984 kokoontui osa heistä keittiössämme, Korppoossa, jossa päätimme perustaa Suomen Connemaraponiyhdistyksen. Puheenjohtajaksi valittiin Mikael ja sihteeriksi Tuula Pyöriä. Kokouksessa oli Mikaelin, Tuulan ja itseni lisäksi myös Outi Talvi, Sinikka Gustafsson ja Marina Mattsson.

Korppoo oli mukava paikka elää, mutta jossain vaiheessa tuli halu muuttaa maisemaa.

Syksyllä -84 Mikael haki ja sai hammaslääkärin viran Elimäeltä. Laitoimme Hagelundin tilan myyntiin ja marraskuussa pakkasimme kimpsut ja kampsut ja ponit autoon ja muuttokuorma suuntasi Kymenlaaksoa kohti. Olin ottanut yhteyttä Elimäen maataloussihteeriin, jolta saimme Seppo Purhon yhteystiedot. Purhoilla oli vuokrattavana tyhjillään olevat maatilan rakennukset ja sillä tavalla tiemme vei LASSILAn tilalle.
Lassilasta tuli sitten kotimme 16 vuodeksi. Ensin olimme vuokralla ja myöhemmin saimme ostaa tilan. Täällä syntyi suuri osa Hagelundin kasvateista. Muuttaessamme mietin pitkään, pitäisikö myös kasvattajanimi muuttaa, kun varsinainen Hagelund jäi taakse ja varsinkin kun muutimme niin suomenkieliselle alueelle. Siihen mennessä oli kuitenkin syntynyt ”jo” 5 Hagelunds-varsaa, joten päätin jatkaa samalla kasvattajanimellä.
Lassilan alkuvuodet ovat jotenkin jääneet minulla ”usvaverhon” taa. Johtuneeko siitä että minulla oli helmoissani kolme pientä lasta, kaikilla vain 1,5 vuoden ikäero tai siitä että 80-luvulla laajensimme toden teolla kasvatus- ja myyntitoimintaa ja aika oli muutenkin todella työntäyteistä.

Alussa pidin itse ratsastustunteja, mutta kun Staffan syntyi -85 ja tuntitoiminta lisääntyi lisääntymistään, päätimme etsiä tunninpitäjän. Helsingistä löytyikin vanha Korppoon ajan tuttumme Valkaman Pia, joka aloitti meillä ratsastuksenopettajana.

Heti muuttaessamme Lassilaan löysi meille tiensä Korialta kotoisin oleva Nerkon Kirsi (nykyään Kallio). Kirsi jopa muutti luoksemme Lassilaan ja kuului perheeseemme ja Hagelundin vakiokalustukseen usean vuoden ajan. Muita alkuaikojen aktiivisia hevostyttöjä olivat mm sisarukset Aholan Pauliina ja Johanna (Paane ja Hoiske), Pitkäsen Outi (Titsku), Mäkelän Anu, Hilakarin Marja (Hilsu) ja Kahisaaren Leena (Kani).

Ponien tuontitoiminta sai tuulta siipiensä alle ja vuosina 1985-90 tuotiin Ruotsista ja Tanskasta useita connemaroja, russeja ja shettiksiä . Osa niistä tuli omaan käyttöön ja osa myyntiin.

Suuri haaveeni toteutui 1985, kun Gisela, vihdoin viimein, suostui myymään minulle sellaisen tamman, jota olin jo ensihetkestä sen nähtyäni halunnut enemmän kuin mitään muuta. Tämä tamma oli Hummelbro Ballerina ja itselleni ”Humppa” merkitsee, Millen ohessa, koko connemarakasvatukseni perustaa. Oririntamallakin tapahtui. Millen leasingaika oli menossa umpeen emmekä millään olisi halunneet siitä luopua. Kun Gisela lisäksi ilmoitti, että siitä oli jätetty ostotarjous, Suomesta, saimme Talven Outin ylipuhuttua ja ostimme yhdessä oriin pois. Mille oli meillä yhteisomistuksessa ja vuorotteli Outin luona ja Lassilassa vuosina -84 – 88, jolloin lunastimme Millen kokonaan itsellemme.

Tammikuussa -88 saimme Turtiaisen Ursulalta kuulla, että Katajasuolla, Kotkassa, on siitokseen hyväksytty, hyväsukuinen, Ruotsista tuotu connemara-ori tuntikäytössä ja siksi ruunausuhan alla. Myös Pyöriän Tuula oli kiinnostunut oriista. Kävimme yhdessä katsomassa Kåsta Scaramouchea ja päätimme tehdä ratsastuskoululle tarjouksen siitä. Tarjous hyväksyttiin ja niin Samu siirtyi Mikaelin, minun ja Tuulan yhteisomistukseen tammikuussa 1988. Samana syksynä, kun selvisi, että saamme lunastaa Outin osuuden Millestä, möimme osuutemme Samusta Tuulalle ja kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä ratkaisuun.


Shettisrintamalla teimme oikean LÖYDÖN 1986, kun Ruotsissa toimivan Kolvikin siittolan omistajat Maj ja Sten Törnqvist vähensivät tammakantaansa ja saimme heiltä ostaa puhtaasti enkkusukuisia siitostammoja. Myönnettävä on että siinä vaiheessa emme edes itse tajunneet mitä olimme löytäneet... Eipä kyllä myöskään Suomen kantakirjalautakunta osannut arvostaa näiden tammojen sukuja, kun melkein kaikki niistä kantakirjattiin pelkillä pisteillä. 1986 lähti siis Ruotsista matkaan Suomea kohti tammat Dimple of Grutness, Blaze of Marshwood, Heather of Stonetoft, Exnaboe Brenda ja Dixie. Osa tammoista myytiin ja osa jäi omalle tallille siitos- ja ratsastuskäyttöön. Dimple of Grutness eli 28-vuotiaaksi ja oli meillä kuolemaansa asti. Dimplen kasvattaja, Myrna Flaws, Shetlanninsaarilta, ehti tavata Dimplen vielä ennen sen poismenoa, ollessaan Suomessa tuomaroimassa Shettisyhdistyksen vieraana vuonna 2001.


1987 rakensimme uuden kentän ja tuntitoiminta pääsi alkuun todenteolla. Tuntienpitäjinä meillä toimi vuosien varrella, oppisopimustyttöjen lisäksi, myös muun muassa Valkaman Pia, Nyyssösen Sirpa, Volotisen Mervi, Ala-Jääsken Meku ja Tervon Anssi.
Tallille tuli 80-luvun loppupuolella ja -90-luvulla uusia, pieniä ja hyvin innokkaita hevostyttöjä, Ollikan Sanna, Korpelaisen Katja, Lähteen Anna-Kaisa, Vanhalakan Kati, Kuittisen Tuuli ja Saana, Arolan Elina ja monet monet muut. Monista näistä ”hevostytöistä” on sittemmin, heidän aikuistuttuaan, tullut minulle elinikäisiä ystäviä.


1989 sain kunnian olla mukana perustamassa Suomen Shetlanninponiyhdistystä ja sen myötä alkoi minulla aktiivinen yhdistyskausi, joka, varsinkin 90-luvun keskivaiheessa, toi tullessaan mm useita ulkomaanmatkoja ISPC:n (International Shetland Pony Society) toiminnan kautta, jonka kokouksiin sain monasti osallistua Suomen edustajana. Tätä kautta sain myös monia monia uusia ystäviä ja kontakteja sekä kotimaassa ja varsinkin ympäri Eurooppa ja jopa Austraaliaa myöten. Kontakteja, joita olen ilomielin ylläpitänyt tähän päivään asti ja tästä yhä eteenpäin.


1990 Mikael muutti Ahvenanmaalle ja 10 vuoden avioliitto oli loppu. Siihen päättyi myös Mikaelin hevosharrastus. Pysyimme kuitenkin hyvinä ystävinä ja olemme sitä edelleenkin. Minulla oli suuri ratkaisu edessäni, kun oli päätettävä jäisinkö pitämään tilaa Lassilassa. Päätös ei loppujen lopuksi kuitenkaan ollut kovin vaikea. Toiminta oli hyvin aktiivista ja laajeni laajenemistaan, joten ei kun härkää sarvista ja menoks. Hevosten ja ponien tuonti kuitenkin väheni, koska se puoli oli ollut enemmän Mikaelin heiniä.


Töitä oli kuitenkin koko 90-luvun ajan enemmän kuin riittävästi ja haluankin tässä kiittää ja lämmöllä muistaa niitä monia oppisopimustyttöjä jotka raatoivat meillä pitkää päivää ja mahdollistivat sen, että tilan työt saatiin hoidettua, Lehtosen Mirkka, Ollikan Sanna, Larnimaan Heli, Puhakan Miia, Rantasen Johanna, Ahosen Maarit, Kinnusen Mirva, Keisan Anna, Liedeksen Milka, Hokkasen Jaana... Ilman teitä en olisi tullut toimeen ja toivon että teillä on näistä ajoista yhtä hyvät muistot kuin minullakin. Ja sanotaanhan että aika kultaa muistot!


Elämäämme rikastuttivat ja väriä ja kielikylpyjä antoivat myös usean vuoden ajan saksalaiset au-pair-tytöt, jotka auttoivat taloustöissä ja lastenvahteina. Muistatte varmaan Marenin, Sandran, Claudian ja monet muut.


Unohtamatta myöskään kaikkia niitä pieniä hevostyttöjä, joista kasvoi korvaamattomia leiri-ja talliapulaisia, jotka pelkällä ratsastus- ja ruokapalkalla jaksoivat auttaa kesät talvet toisensa jälkeen. Aiemmin jo mainitsemieni Katjan, Anna-Kaisan, Katin, Saanan ja Tuulin lisäksi muistuu mieleen Staufferin Jonna, Hataran Salla, Laurilan Mari, Hulkkosen Elsa ja Laura, Takkisen Raisa, Malinin Kikka, Pakkasen Soile ja Tiina, Karhun Hanna, Jurvasen Hanne, Tukiaisen Tuuli, Mäkisen Outi, Löytyn Sanna, Salmisen Riikka, Kujalan Emma ja Marttilan Kaisu, Ala-Jääsken Ninni ja Maiju, Roimolan Ulla ja Eve, Oran Jaana, Niemisen Emmi ja monet monet muut. KIITOS teille kaikille ja toivottavasti olen myös pystynyt vastaavasti antamaan teille unohtumattomia heppa- ja tallimuistoja vuosien varrella!


Vielä muistellessani Lassilan aikaisia tapahtumia, tulee mieleeni myös se mainio aikuisten porukka, joiden kanssa tehtiin monia mukavia yhteisiä heppareissuja ja -retkiä eli Ekholmin Tuula, Ristolan Ulla ja Peltolan Markku. Lämmöllä niitä yhteisiä aikoja muistelen!


Ratsastus- ja leiritoiminta oli siis 90-luvulla hyvin aktiivista, niinkuin myös kasvatus- ja siitostoiminta. Ratsastustunteja oli päivittäin ja ratsastajia oli n 120/viikko. Leirejä oli koko kesän ja leiriläisiä oli kesäisin 15-20/leiri. Talvisin oli usein viikonloppuleirejä ja syys-, hiihtoloma- ym ym -leirejä, joten touhua riitti ja vapaapäivä oli tuntematon käsite.


Jalostusrintamalla oli myös kiirettä. 80- ja 90 luvulla meillä oli kesäisin oman connemaraoriin lisäksi aina useitakin eri leasing-oreja. Meillä vieraili esim. shettisoriit Högelunds Janne, Jigge ja Vincent Van Rijswik. B-welshori Bohemo Pascha oli muutamana kesänä vierailevien tammojen käytössä.

Kesällä 1991 sain liisata Relanderin Heikiltä shettisoriin Onyx van Stal Geerhof. Sama ori palasi seuraavanikin kesänä ja syksyllä sain ylipuhuttua Heikin myymään oriin minulle. Mille joka oli melko tarkka reviiristään ja yleensä stressasi mielellään kun oli sesonki-aika, hyväksyi Onyxin tallikaverikseen, vaikkakin oriit tietysti asustivat ja tarhattiin kumpikin omassa päässään Lassilaa.

Mille eli täyspäiväistä siitosoriin elämää, vaikkakaan se ei ollut kovin suosiossa muiden kasvattajien keskuudessa. Minä olin kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen Milleen ja sen varsoihin. Vuonna -93 Mille oli laitumella entisen hoitajansa Nerkon Kirsin luona. Se menehtyi äkillisesti sydänkohtaukseen. Voiko siitosoriille arvokkaampaa ja parempaa lähtöä toivoa kuin kuolla laitumella oman tammalauman keskellä!


Millen kuolema oli kova isku ja uuden oriin etsiminen alkoi apeissa tunnelmissa. Gisela tarjosi meille nuorta, hyväsukuista oria. Hagens Quality. Haimme ”Kualan” -94, suoraan oripäiville, missä se hyväksyttiinkin ja veimme sen iloisin mielin röntgenkuviin Kouvolaan. Tyrmistys oli suuri kun röntgenkuvista löytyi kasvuhäiriö, joka aiheutti oriin jalostusluvan eväämisen. Eläinlääkärin mukaan vika todennäköisesti kasvaisi pois ajan myötä. Oriilla astutettiin kuitenkin kaksi omaa tammaa ja seuraavana vuonna Quality ruunattiin. Kuala jäi tallille koulutettavaksi ja Lähteen Anna-Kaisan ratsuksi. Anna ja Kuala sopivat toisilleen kuin nenä päähän ja kisasivat myös menestyksekkäästi seura- ja aluetasolla. Vuonna 1998 Kuala myytiin Sussi Fribergille, jonka tytär Matilda sittemmin kisasi ponilla vammaisratsastuksessa, kansainvälisellä tasolla jopa ulkomailla asti. Myynnin yhteydessä ”Kuala” myös kuvattiin, röntgenkuvat olivat puhtaat. Nykyään Quality viettää lokoisia eläkepäiviä uudessa kodissa.


Jostain syystä uutta connemara-oria ei vain sen jälkeen löytynyt ja kasvatustoiminta suuntautui enemmän ja enemmän shettiksiin. Onyx teki tallillamme suunnattoman arvokasta jalostustyötä ja sitä käyttivät kiitettävästi myös muut kasvattajat. Onyxin jälkeläisiä ja jälkeläisten jälkeläisiä löytyykin ympäri Suomea.


1995 sai Lina uuden kisaponin russoriin Loman ja samalla saimme siitosoriin käyttöömme. Russ-tammoja meillä oli ollut useita tuntikäytössä jo jonkun aikaa.


1996 toteutui yksi suurista haaveistani kun isäni antoi minulle syntymäpäivälahjaksi sen kauan toivomani AASIN! Helmi-Orvokki eli Hemuli tuli taloon ja niivitti itsensä sitkeästi ja pikkuhiljaa osaksi ponilaumaa, livahtamalla aitaukseen ja aitauksesta ulos aina sitä mukaa, miten lauma siihen suhtautui. Loppujen lopuksi sitkeys palkittiin ja ponit hyväksyivät Hemulin osaksi laumaansa.
Hemulista kehkeytyikin Stall Hagelundin suuri mediapersoona ja julkkis ja se esiintyi paikallislehden palstoilla ja erilaisissa yleisötilaisuuksissa useaan otteeseen. Se oli jopa mukana eräissä häissä, joissa se veti kärryillä olevan sahtitynnyrin häävieraiden eteen. Jostain syystä aasi ja sahtitynnyri herättivät enemmän huomiota kuin juuri häävalssia aloittava hääpari.


1998 kun Indiana tuli kotiin Brusabystä, oltuaan siellä Linan kanssa koulussa, oli se klipattu ja piti loimittaa päivittäin. Koska aasit ovat myös melko kylmänarkoja, oli Hemulikin loimitettu talvella päivittäin. Kun Hemuli näki loimitetun Indin päätti se heti, siinä silmänräpäyksessä, että tämä toinen, samanmoinen, on hänen paras kaverinsa. Siinä ei auttanut Indyn vastustelut, Hemuli oli HYVIN itsepintainen ja lopuksi Indy antoi periksi ja kaverukset ovat sen jälkeen jopa asuneet samassa karsinassa tarpeen vaatiessa. Ystävyys on niin vankka että Indy mm. puolustaa aina Hemulia, jos laumaan tulee uusi hevonen. Se on tosi ystävyyttä ja se ystävyys jatkuu edelleen... Ja varmaan lopunelämän.

Uudet tuulet...