Pyhtäällä asui 60-luvulla pieni tyttö, jonka jokaisella toivelistalla - olipa sitten joulu tai syntymäpäivä, - luki : OMA PONI! Ponia ei lahjaksi koskaan tullut, mutta tytön äiti muisti aina sanoa että... ”kun sinulla on oma paikka ja oma palkka, niin sitten voit hankkia sen ponin...”. Nykyään tämän tytön äiti on jo vuosikymmeniä sanonut...”En minä nyt sentään ihan tätä tarkoittanut...”


Vaikea sanoa mistä tämä ”hevoshulluus” sai alkunsa. Ehkä se on synnynnäistä. Tullut isän maanviljelijäsuvun geeneissä. Vietin kaikki mahdolliset koulun loma-ajat serkkujeni luona Miehikkälässä. Isäni oli se veljeksistä, joka lähti sieltä muihin töihin - muut veljet jäivät viljelemään maata. Siihen aikaan tehtiin vielä osa töistä hevosilla, joten jokaisella tilalla oli ainakin yksi työhevonen. Isän vanhimmalla veljellä oli samanikäisiä lapsia ja siellä, serkkulassa, oli sitten myös vanha, viisas ruuna VILPAS, jolla Päivi-serkkuni kanssa ratsastelimme kesäisin. Vieläkin voin sieluni silmin nähdä sen, kun Päivi oli minua bussipysäkillä vastassa ja sain ensimmäiseksi kivuta maitolaiturilta Vilpaksen leveään, lämpimään selkään.


Vilpaksella ei enää ollut kovinkaan paljon maatilan töitä, joten se vietti suurimman osan kesästä suurella metsälaitumella. Joskus se tuli höristen vastaan, kun menimme sitä hakemaan, toisinaan hevosta ei löytynyt mistään ja olen satavarma, että se nauroi turpajouhiinsa meille, piilossa jossain kuusen alla, kun sitä ei huvittanutkaan lähteä meidän matkaan.Kyllä se ratsastaessakin joskus meihin kyllästyi. Yleensä olimme Päivin kanssa molemmat kyydissä ja kun Vilpas sai meistä tarpeekseen se yksinkertaisesti vain asettui seisomaan takajalat ojaan ja etuset tielle, sellaiseen kulmaan että aikamme siinä yritettiin roikkua, mutta lopulta oli pakko päästää irti ja sitten muksahdettiin sinne ojanpohjalle. Vilpas vain katsoi meitä lempeillä silmillään ja sanoi aivan selvästi, että nyt on aika päästä taas metsälaitumelle.Muistoissa on myös joulunajan rekiajelut joulukaffeelle sukulaisten luo, kun setäni Lasse meitä kyyditsi ja lauloi raikuvalla äänellä... ”Juokse sinä humma kun tuo taivas on niin tumma”...


Eräänä jouluna sain joululahjaksi ratsastushousut, -kypärän ja viikon kesäleirin SUURSUON RATSASTUSKOULULLA Kouvolassa. Paras kaverini, samalla luokalla oleva Monika, sai aivan samat lahjat. Kaksi hyvin onnellista pikkutyttöä rupesivat odottamaan kesää kuin kuuta nousevaa. Suursuolla piti tunteja siihen aikaan vääpeli Arvo Mäkelä ja hevoset tulivat pääosin Rabbelugnin kartanosta, Eva Wredeltä. Muistan vielä puoliveriset nimeltään Betty ja Molla-Maija, russit Sippa, Damita ja Brasse ja shettiksenkokoisen Anselmi-ponin, sekä suurta kunnioitusta herättäneet siitosoriit Casanova ja Nobel, joita ainoastaan Arvo Mäkelä itse sai ja pystyi käsitellä.


Heti ensimmäisenä leiripäivänä ratsastin Molla-Maijalla, joka yhtäkkiä pysähtyi ja rupesi piehtaroimaan ja minä hyppäsin tietenkin kauhuissani alas... Tuonne en enää mene, oli ensimmäinen ajatus, jonka myös Arvo Mäkelälle pontevasti esitin. Vanha ratsumestari nappasi hevosen suitsista kiinni ja nakkasi pikkutytön takaisin selkään todeten vain että... ”Sinähän menet”... Ja ei siinä mikään muu auttanut kuin jatkaa... Mitenköhän olisi käynyt, jos ei Arvo Mäkelä olisi ollut auktoriteetti, jota toteltiin mukisematta. Ratsastusleireillä oli aika eri meininki kuin nykyään. Kaikki osallistuivat lipunnostoon ja -laskuun joka aamu ja ilta. Leiriläiset jaettiin ryhmiin, joista yksi oli tallivuorossa ja toinen keittiövuorossa. Tallivuorolaiset menivät kuudeksi aamutalliin ja keittiövuorolaisten tehtäviin kuului perunoiden kuoriminen, pöydän kattaminen, tiskaaminen jne. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että nämä käytännöt tulisivat taas muotiin. Ei minulle ainakaan jäänyt näistä mitään traumoja myöhempään elämään, päinvastoin.


Talvisin sitten käytiin tunneilla Kouvolassa. Matkat olivat niin pitkät, että kerran kuussa oli vanhempien mielestä aivan sopiva väli kyyditä hevosenhajuisia lapsia ratsastustunnille ja takaisin. Myöhemmin siirryin ratsastamaan Haminaan, armeijan talleille. Kuri oli kova... Upseerit opettajina, tunnit rankkoja eikä hevosetkaan ihan sieltä helpommasta päästä.. Yleensä ratsukoita oli tunnilla vähintään 20 ja ensin oltiin tunti kentällä, jonka jälkeen vielä maastolenkki päälle. Kertamaksu taisi olla 4 markkaa. Hevosia oli joka lähtöön ja usein joku niistä päätti lähteä kesken maaston, kiitolaukkaa, kaupungin läpi, takaisin tallille. Jos et pystynyt hevostasi hallitsemaan niin voi,voi, se oli aivan oma vika... ”Karkulaisten” perään ei kukaan kysellyt ja sen ratsukon tunti päättyi sitten siihen, kun hevonen toi ratsastajan ennenaikojaan tallille, muut jatkoivat niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Että sellaista oli tunninpito siihen aikaan.


Kun hevoskokemusta karttui, alkoi tietysti se hevosen etsintä myös siellä kotipuolessa Pyhtäällä. Fillarilla viiletin pitkin kyliä ja kävin maataloissa kyselemässä josko saisi maatilan hevosta hoitaa ja ehkäpä ratsastaakin. Sen aikaisia muistojen hevosia ovat Joaksen Ossen Jahvetti ja Nymanin Topin Pikuri. Molempien kanssa vietin kaiken mahdollisen vapaa-ajan.
Jahvetti oli se ensimmäinen rakkaus ja sitä hoidin ja ratsastelin useamman vuoden. Kesät se vietti Pirtnuorassa ”maarilla” eli vanhalla merenpohjalaitumella, missä oli myös muita hevosia ja nuorta karjaa. Siellä sain käydä ratsastelemassa mielin määrin, kunhan hoidin Jahvetin kenkään. Sepän pajalle oli maarilta sellainen 15 km matka, mutta sehän ei tuntunut missään, kun asia oli niinkin tärkeä. Kun lähti matkaan jo aamuvarhaisella niin puolelta päivin oli hevonen jo kengässä ja kotimatka saattoi alkaa.
Eräänä päivänä kun olin taas ratsastelemassa, pysähtyi kohdalleni mopollansa Nyholmin Topi ja rupesi kyselemään hevosesta ja minusta. Sanoi sitten että hänellä on sellainen nuori ruuna, oma kasvatti, ja sillä sais myös kokeilla ratsastusta. Lupasin seuraavana viikonloppuna tulla kokeilemaan Pikua. Piku oli laitumella jonkin matkan päässä ja lähdettiin Topin kanssa sitä sieltä hakemaan. Topi antoi minulle riimun ja narun ja sain itse hakea Pikun ja taluttaa sen pihalle asti. Vähän se yritti minua viedä, mutta sinnikkäästi vaan roikuin riimunvarressa. Pihalle kun päästiin niin Topi totesi että ”tää oli sitten se testi ja hyvin pärjäsit, joten siinä sulle hevonen, tee sen kanssa mitä haluat.” Siitä alkoi Pikun ja minun tarina, joka kesti yli vuosikymmenen. Piku vei koko sydämeni. Pikun kanssa puuhastelin paljon, ajoin sekä työ että huviajoa, kesällä kärryillä ja talvella reellä. Tehtiin heinää, istutettiin perunaa, ajelutettiin koululaisia laskiaisena. Ratsastelin pitkin maita ja mantuja tai makoilin vain, vaikka kirjaa lukien, Pikun luona tallissa tai laitumella.Jonkun ajan päästä Piku oppi jo minua odottamaan ja se tuli aina hirnuen vastaan kun ajoin pihaan. Kun sain ajokortin, oppi Piku tuntemaan autoni äänen ja juoksi vastaan hirnuen ja metsä rytisten!
70-luvun puolivälissä Topi innostui Pikua valmentamaan ravikilpailuihin ja siitähän tuli meille uusi harrastus ja viikonloppumeno! Siellä sitä Kontion Hannun kuorma-auton takaosassa, yhdessä Pikun kanssa, köröteltiin ympäri maakuntaa raveihin, eipä tullut mieleenkään että se olisi ollut jotenkin vaarallista. Kyllä olin ylpeä kun Pikuri eräänkin kerran voitti lähtönsä Kouvolassa ja sain taluttaa voittajahevosta jäähyttelyringissä kisan jälkeen!

Voi näitä muistoja. Nyt kun niitä laittaa paperille niin ne tulvii muistin sopukoista esiin, tuoksuineen kaikkineen.


Kevättalvella 1971 tämä tyttö sai tarpeekseen koulunkäynnistä ja - salaa vanhemmiltaan – lopetti koulun ja meni töihin Suursuolle Kouvolaan. Kyllähän se niin on, että se kevät ja kesä avasi sekä silmäni, että myös mieleni... Ja siitä syntyi unelma... Joskus minulla vielä olisi oma ratsastuskoulu... Siitäkin huolimatta että vapaapäiviä oli, ehkä, yksi kolmessa viikossa, jolloin matkustin kotiin Pyhtäälle, nukuin yhden vuorokauden putkeen ja sitten taas palasin töihin! Mutta vanhaan valokuva-albumiini olen kirjoittanut... ”Tosi ihana hevoskesä”.


Tähän väliin on aivan pakko kertoa pari hauskaa yhteensattumaa Suursuon ajoilta, jotka todistavat sen, miten pieni hevosmaailma on. Suursuolla oli nuori russponi koulutettavana. Minä sain Tippa-ponia kouluttaa ja ratsastaa Arvo Mäkelän valvovan silmän alla. Tykkäsin Tipasta kovasti. Eräänä aamuna ajoi pihaan vieras auto, josta astui ulos pariskunta, jotka kertoivat olevansa Tipan omistajia. Heillä oli mukanaan minulle karkkipussi ja kiittelivät minua Tipan kouluttamisesta ja siinä turistiin pitkän aikaa, kun kertoilin heille, mitä olin Tipan kanssa puuhastellut. Sain myös tietää että Tippa oli saanut nimensä siitä kun oli syntynyt sateella. Yli kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin ystävystynyt Kotimäen Ponitallin pitäjien, Lehtosten ja Malmströmien kanssa, tuli kerran Malmströmin Mamman ja Pappan kahvipöydässä puheeksi minunkin hevosmenneisyyteni mm. Suursuolla ja suureksi hämmästykseksemme huomasimme, että tämän Tippa-ponin omistajapariskunta olikin ollut Lehtosen Kirsin vanhemmat, Kotimäen Mamma ja Pappa! Vuosia oli vain vierähtänyt välissä niin monta, ettemme toisiamme tunnistaneet, saatikka osanneet edes kuvitella moista yhteensattumaa... Uskomaton juttu, eikö vaan!


Toinen hauska juttu, joka juontaa Suursuon ajoilta, tapahtui 2000-luvun puolella, kun olimme jo kotiutuneet Sarfbackaan. Täältä löytämämme luottoeläinlääkärimme Mäkisen Tiina, pyörittää yhdessä miehensä kanssa Perrier-tallia Koskenkylässä. Manta rupesi käymään Perrier-tallilla Jokisen Jukan estevalmennustunneilla. Jossain vaiheessa sanoin tytöille, että tuntuupa valmentajan nimi tutulta, mutta asia jäi siihen. Eräänä päivänä, Tiinan tullessa potilaskäynnille, toi hän mukanaan pari valokuvaa ja antoi ne minulle. Kuvat oli otettu -71 Suursuolla ja kuvissa olin minä leiriavustajana ja ponin selässä, leiriläisenä, kukas muu kuin Jokisen Jukka!!!! Ja siinä samassa loksahtivat palaset paikoilleen ja muistin että tämähän oli se Jukka, jonka kanssa olin ystävystynyt ja pitänyt yhteyttä jonkun aikaa sen jälkeenkin kun lopetin työt Suursuolla. Jukka kävi jopa kotonani Pyhtäällä moikkaamassa minua kun olin jo palannut koulunpenkille.

Nykyään Jukka valmentaa meidän tallimme pieniä, ja vähän suurempiakin, estetoivoja ja on aina yhtä mukava muistella menneitä aikoja... Pieni on maailma... Ja ihmeellinen!!!


Ja vielä palaamme takaisin 70-luvulle:

Jossain vaiheessa kasvoin niin isoksi että oli lähdettävä opiskelemaan, ensin maatalouskouluun Inkooseen ja sitten maatalousopistoon Turkuun, mutta aina kun kävin kotona, kävin myös Pikun ja Topin luona ja aina se Piku minut muisti ja tuli hirnuen vastaan.
1984 kävin Pikun myös hyvästelemässä, kun se tuli vanhaksi ja Topi minulle ilmoitti että nyt on pian lähdön hetki. Silloin oli jo Lina ja Manta syntyneet ja olivat minun mukanani Pikua hyvästelemässä, vaikkeivat sitä varmaankaan edes muista, kun olivat vielä niin pieniä. Sieltä metsälaitumelta se Piku kutsuessani taas tuli täyttä laukkaa, rytinällä ja ryskeellä ja kovaa hirnuen ja viimeisen kerran sen harjaan itkin jäähyväiskyyneleet.

Valmistumiseni jälkeen, vuonna 1977, sain työpaikan ihanasta Turun saaristosta Korppoosta. Ja arvatkaapa mikä oli ensimmäinen ostos ensimmäisestä oikeasta palkastani... No tietenkin PONI!
Ainoa mihin minulla oli varaa, oli saarella myynnissä ollut islanninhevosorivarsa Lukkast. Ei todellakaan mikään viisas ostos, mutta siinä se sitten vihdoinkin oli OMA PONI! Ja kyllä sen kanssa sai kantapään kautta oppia mitä yksinäisen orivarsan pitäminen tarkoitti ja miksi ei pidä ostaa orivarsaa ensimmäiseksi hevoseksi. Mutta siitä se siis sitten alkoi... Se hevosenomistajan … auvoinen... elämä.

Olin töissä maataloussihteerinä ja onnekseni kunnalla oli vanha tyhjllään oleva, Markombyn kansakoulu, jonka sain vuokrata itselleni. Ennenvanhaan oli opettajilla ollut lehmä, sika ja kanoja joten koulun vierestä löytyi vanha navetta ja peltoakin oli muutama hehtaari. Ja tietysti oli urheilukenttä, joka oli kuin tehty ratsastuskentäksi. Eli unelmapaikka, muuta ei voi sanoa.

Jossain vaiheessa selvisi tietysti minullekin että ponin ei ole hyvä elää yksin ja mitäs siitä sitten seurasi... No tietysti heppakaverin hankinta. Suomenhevonen oli luonnollinen valinta, koska niitä siihenaikaan oli paljon tarjolla ja Kemiöstä löytyikin tamma Kitty. Kokemattomana hevosenostajana en kuitenkaan ollut tarpeeksi tarkka ja jonkun ajan kuluttua huomasin että Kitty ei ollut terve. Siihen aikaan ei ostajalla ollut juurikaan oikeuksia, kun kaupat oli tehty oli vastuu ostajan. Vuoden päästä minun oli tehtävä raskas ratkaisu ja Kitty meni teuraaksi. Vuosi oli 1980.

Nyt oli Lukkakselle saatava pian uusi kaveri ja tällä kertaa suuntasin auton keulan kohti Littoista ja Kotimäen Ponitallia, missä olin kuullut olevan poneja myytävänä.

Minuun oli jo aikoja sitten tehnyt suuren vaikutuksen kuvat ja tiedot rodusta nimeltä CONNEMARA ja sellaisen ponin olisin halunnut, mutta sitä rotua ei Kotimäen Ponitalli maahan tuonut.. Kirsi Lehtonen tarjosi minulle kuitenkin New Forest-tammaa nimeltä Silverlea Sandpiper ja se oli RAKKAUTTA ensi silmäyksellä. Piiperi eli Pipsa muuttikin oitis Korppooseen. Ihastuin Pipsan ulkonäköön – läsi ja sukat – olen aina ollut ja olen vieläkin heikkona läsipäisiin hevosiin. Pipsa oli napakka tamma. Kuuma kuin mikä ja tykkäsin siitä kovasti. Ikävä kyllä sillä oli puhkuri, mutta tarkalla hoidolla se pysyi melko hyvässä kunnossa.

Siihen aikaan järjestettiin Paraisilla syksyisin Hubertusratsatus-tapahtuma, johon osallistui usein lähes 100 ratsukkoa. Hevoset menivät edellä ja ponit olivat peränpitäjinä. Kyllä oli kädet rakoilla, ratsastushanskoista huolimatta, kun Pipsan kanssa yritti siellä häntäpäässä pysyä.

Nälkä kasvaa syödessä ja syyskuussa -80 muutti tallilleni myös NF-ruuna Nicke. Ja kappas vaan... Nickekin oli läsipäinen... Nicke oli hauska veijari, se oli tullessaan vasta nelivuotias ja täynnä energiaa ja kujeita. Se tykkäsi hypätä kentän aidan yli, silloin kun olisi pitänyt tehdä koulukiemuroita ja välillä ihan vain muutenkin. Maastoilusta se nautti, eikä se ollut läheskään sellainen kuumakalle kuin Pipsa. Lukkast sai siitä kyllä erittäin tervetulleen peuhukaverin.

Iltaisin ja viikonloppuisin pidin ratsastustunteja lapsille. Jollain tavallahan ponien piti kauransa tienata. Haaveissa siinteli Pipsan astuttaminen. Ratsastustuntien pitoa rupesi sitten iltalenkkinsä lomassa seurailemaan eräs tietty hammaslääkäri, joka vaikutti hyvin kiinnostuneelta poneistani ja toiminnastani ja rakkaushan siitä syttyi.

Stall Hagelundin alkutaival...